Ajattelin vielä yhden postauksen verran miettiä tuota keskenmenoa ja sitä pientä hetkeä, kun uskoin vihdoinkin olevani raskaana. Päivä oli tiistai 20 tammikuuta. Olimme miehen kanssa kumpikin kotona aamulla, joten ajattelin tehdä raskaustestin pitkittyneen vuodon ja omituisen olon vuoksi. Ensimmäinen testi oli Clearbluen plus merkkinen testi, johon plussa ilmestyi välittömästi. Kävelin testin kanssa makuuhuoneeseen kertomaan miehelle, että "mä oon raskaana". Hetki meni asiaa hämmästellessä, mutta tilanne oli todella erilainen siihen verrattuna mitä olin ajatellut. Ehkä otimme mahdollisen raskauden vastaan hieman varauksella.
Kävin samaisena tiistaina alle tunti testin tekemisen jälkeen kaverini kanssa lenkillä, koska olimme jo aikaisemmin sopineet, että lähtisimme siinä kympin aikaan lenkille. Lenkillä tunsin kuinka oloni oli kevyt ja onnellinen. Kotiin palattuani makoilimme miehen kanssa, eikä paljoa sanoja tarvinnut, koska onnellisuus oli ihan käsinkosketeltavissa. Keskiviikkona kävin hCG verikokeessa, jonka tulos onkin täällä blogissa näkynyt jo aikaisemmin, eli verikokeen perusteella olin ihan oikeasti raskaana, mutta arvo oli vielä melko matala (näin ajattelin). Uskoin edelleen olevani raskaana, vaikka todellisuudessa kropassani tapahtui parhaillaan keskenmeno. Keskenmeno, joka tuotti muutaman päivän ajan älytöntä onnellisuutta, koska luulimme odottavamme lasta, ei keskenmenoa.
Siskoni toi edellisenä viikonloppuna heidän lasten vaunut meille jemmaan tulevaisuuden varalle, joka on ihan älytön sattuma, koska ei meistä kukaan tiennyt silloin, että olin raskaana. Torstai iltana päivää ennen naistentautienpoliklinikalle menoa menin meidän pienempään makuuhuoneeseen katsomaan niitä rattaita. Vaihdoin isomman lapsen istuinosan siihen vauvalle tarkoitettuun koppaan. Ihmettelin ja hämmästelin. Silitin varovasti vatsaani ja toivoin, että pääsisin vielä tänä vuonna työntämään noita rattaita.
Perjantaina 23 tammikuuta heräsimme miehen kanssa hirveän aikaisin, koska meidän piti lähteä ajamaan sairaalalle ennen seiskaa. Sairaalan pihaan päästyä radiossa soi Jenni Vartiaisen Minä sinua vaan. Kylmät väreet meni läpi koko kropan, ja samalla hetkellä mies silitti jalkaani sanoen sellaisia asioita, jotka antoivat hirveästi voimaa tuohon tulevaan. Tarvitseeko edes todeta, että kuinka paljon raskastankaan tuota miestä. <3
Sairaalaan päästyämme menimme ilmottautumaan polille, jonka jälkeen kävimme ottamassa verikokeita labrassa. Tulokset tulivat kahdessa tunnissa. Lääkäri kertoi raskauden keskeytyneen viikkoja ollessa ehkä noin 5-6. Kohtua ultratessa "raskaus materiaali" oli lääkärin sanojen mukaan "poistunut jo hienosti", eikä lääkkeellistä tyhjennystä enää tarvita, jos hCG palautuu itsestään normaaliksi.
(Raskaustesti numero 2.. 21.1.2015)
Joskus aikaisemmin laitoin kuvan yhdestä kortista tänne blogiin, ja mielestäni tuo kuvaa hyvin sitä tämän hetken tunnetta.. Taidamme olla kuitenkin pidemmällä tällä "matkalla" kuin aikaisemmin. <3
Tiedän ettei tuo meidän menetys ole mitään verrattavissa lapsen menetykseen tai pidemmillä viikoilla keskeytyneeseen raskauteen, mutta toivon kuitenkin ettei kukaan arvostelisi minun tai meidän kokemaa surua. Eiköhän nyt tältä erää ole tuo keskenmeno käsitelty täällä blogissa. Toki varmasti mainitsen vielä sen viimeisen verikokeen (9.2.15) tuloksen, mutta nyt uusia asioita kohti. Kiitokset kaikille tsempeistä ja lohduttavista sanoista. <3 Tämän kokemuksen jälkeen olen vielä enemmän kiitollinen siitä, että aloitin tämän blogin, koska teidän vertaisten tuki tuntuu ihan uskomattomalta. :)
Kyynel tuli silmäkulmaan tätä lukiessa. Sinulla on täysi oikeus surra, olet menettänyt sen onnen josta jo ehdit hetken iloita. Voimia tästä eteenpäin, teidän hetkenne koittaa vielä! <3
VastaaPoista<3 Kiitos Tuikku.
Poista